Torstai 30.12 - Perjantai 31.12

Torstaina minua väsyttää. Väsyttää sen verran, että päätän siirtää retkeäni painomuseoon.

Sen sijasta päätän alkaa viimeistelemään pakkausta ja siivousta kotona.
Pakkaaminen on vaikea laji. Varsinkin kun vieläkin osa tuliaisista ja lopuista kamoista on ostamatta (kun ei sitä tiedä mitä tuolta löytää). Sain tänään jo ensimmäiset alustavat pakkaukset tehtyä ja matkalaukun tilanne näyttää vielä ihan kiitettävältä.

Olin aivan poikki, joten päätin ottaa päiväunet. Lisäksi vain lisääntyvä päänsärky oli toinen hyvä syy painua untenmaille hetkeksi. Lisäksi Janice oli laittanut vietiä, että saapuu Pekingiin illasta kahdeksan aikaan, jonka jälkeen he käyvät Wangfujingillä - oli siis ihan loistava idea karkoittaa päänsärky.

Illemmasta Janice soitti Nanjingin lentokentältä. He ovat kohta valmiita lentämään. Janicen ääni kuulosti hauskemmalta kuin olisin ikinä kuvitellut. Ystävättäreni käsiala on käynyt tutuksi monien vuosien saatossa, ja kuviakin olen nähnyt useita, mutta ikinä en ole kuullut Janicen ääntä.

Janice kuulosti kovin pieneltä puhelimessa, ja englanti oli erinomaista. Ainakin siltä osin mitä kuuli. Kantonilaiset ovat kovia meluamaan, se kävi selväksi. Oli vaikea erottaa edes tervehdystä puhelun alusta.

Kuitenkin lento olikin myöhemmässä, eivätkä he päässeet vierailemaan Wangfujingillä, mitä harmittelen Janicen puolesta, se on nimittäin hieno paikka. Janice siis pääsi tulemaan Pekingiin jonkun opiskelijaryhmän mukana, olivat kiertämässä Kiinaa opintomielessä.

Ensin Janice ilmoitti, että ovat hotellilla puoli kymmenen aikaan, selvä se. Siinä ajassa ehdin siellä vielä käymään. Taas aikaa muutettiin ja Janice sanoikin, että bussi on hotellilla vasta puoli yksitoista. Viimeinen metro kotiinpäin lähtisi jo viittä vaille yksitoista. Epäröin.

Päätin silti lähteä käymään Janicen luona, en tosin ollut vielä ratkaissut missä vietän yöni, se ajatus huolestutti jo hieman. Kiinalaisten nukkumaanmeno aika on jo aikaisin. Metroasema oli lähes autio kun lähdin metroasemalta vähän ennen kymmentä kohti Janicen hotellia. Onneksi olin muistanut kirjoittaa osoitteen valmiiksi Kiinaksi, joten aika sukkelasti ja näppärästi pääsin hotellille, ja vielä ihan kelvolliseen aikaan, kello oli varttia vaille yksitoista. Se siitä metrosta sitten, en millään olisi ehtinyt viimeiseen. Vähän mietitytti miten käy.

Huoleni haituivat melko nopeasti kun näin Janicen juoksevan vastaan hotellikäytävällä. Minäkin juoksin vastaan ja halasimme pitkään. Voin sanoa, että oli oudoin ensitapaaminen ikinä. Tuntui aivan mielettömän hienolta nähdä monivuotinen kirjekaveri siinä ihan vieressä. Eikä se miltään kirjekaverilta tuntunut. Tuntui, kuin olisi tavannut vanhaa hyvää ystävää pitkästä aikaa.

Janice oli melko pieni ja siro tyttö. Jos 20 vuotiasta kirjekaveria saa vielä tytöksi sanoa, mutta tytöltä hän näytti. Janice oli puoli päätä lyhyempi kuin minä, mutta kuvissa joita olen häneltä saanut hän on onnistunut näyttämään pitkältä.
Vein viemisiksi Janicelle karjalanpiirakoita kotoa pakkasesta, ja hän ilahtui kovasti. Oli hyvää kuulemma.

Heti aloimme puhua, puhua, puhua ja puhua. Se tuntui jotenkin niin luontevalta puhua kaikista aiheista maailman ääriin. Hong Kongissa oli kuulemma vain +15 - +20 astetta. Se oli jo viileä kuulemma. Nämä kantonilaiset olivat sitten varustautuneet Pekingin ilmastoon oikein kunnolla. Monet pitkät housut päälleikkäin, useampi paita, toppatakki, pipo (joillakin jopa kaksi), useimmilla kahdet hanskat ja paksu kauluhuivi.

Eikä siinä vielä kaikki. He olivat ottaneet Hong Kongista mukaansa käteviä lämpölaastareita, jotka kuumaenevat jopa 60 asteeseen, kun ne kiinnitetään kankaalle, ja kangas laastareineen iholle.

Kaikesta tästä varustuksesta huolimatta, HEILLÄ OLI KYLMÄ. Lämpötila Pekingissä? +4 - -10. Kerroin, että meillä koto-Suomessa on nyt ennätyspakkaset. Jopa paikoittain miinus kolmeakymppiä. Kantonilaisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Useampi heistä oli sitä mieltä, että sinnehän kuolee. Totesin, että olenhan minäkin vielä hengissä, ja 5 miljoonaa muuta ihmistä. Selitin heille pilkkimisestä, hiihtämisestä ja luistelemisesta. Kaikkien kymmenen kuuntelijani silmät kiiluivat innosta. Vastailin myös kysymyksiin, kuten onko meillä jääkarhuja ja pingviinejä.

Lisäksi kerroin, että varmaan tunnetuin vientituotteemme/merkkimmie on Nokia. Ooh, se olikin jännä juttu, kun eräs kantonilainen rupesi kaivamaan taskustaan ihka aitoa nokialaista. Kappas, kun en ole sellaista nähnytkään. Enkä varsinkaan sitä soittoääntä tässä viimeisten parien kuukausien aikana kuullutkaan...

Oli jo keskiyö ja yö vaan jatkui ja jatkui. Nälkä alkoi kurnia mahaa, ja kello oli jotakuinkin yksi yöllä. Epäilimme oliko mikään paikka auki, mutta lähdimme silti etsimään jotain ravintolaa Janicen kanssa. Kävelimme ehkä 600 metriä, ja Janice meinasi "jäätyä hengiltä", käännyimme takaisin, ja päätimme astua yhteen vähän epäilyttävämmän näköiseen kiinalaiseen hot pot-ravintolaan, jonka näimme matkalla. Lisäksi ravintolassa oli iso porukka muitakin Janicen retkiryhmästä. En ole ennen syönyt hot potia Kiinassa, sillä viimeisin kokemuksenkaltainen yritys kaatui jonoihin.


Janice ja hot pot


Iltapalaa 


Yöllistä ruokailua

Tilasimme listalta liudan ruokia, joita sitten heiteltiin kuumaan veteen. Ravintola oli meluisin, jossa olen koskaan elämäni aikana vieraillut. Eikä siihen tarvittu kuin parikymmentä kantonilaista. En ymmärrä, miten niin pienestä porukasta voi lähteä sellainen mekkala, välillä sai pidellä korviaan. Olen lukenut useammasta matkaoppaasta ja kuullut monia huhuja, että kiinalaiset ovat meluisia. Silti kun olen useammassa kiinalaisessa ravintolassa vieraillut, joissa on ollut enemmän porukkaa - ei ole koskaan ollut tälläistä mekkalaa. Ganbeita kuultiin useamman kerran yön aikana ruokaa mutustellessa ja nostimme limulaseja ganbein säestämänä Janicen kanssa.

Ruoka oli mielenkiintoista. Ei se mitään hyvää ollut, mutta kyllä sitä söi. Nuudelit olivat jännän vaalean vihreitä, ja myös maistuivatkin ruoholta - josta tulikin oma sisäpiirivitsimme. Saimme viimeisltyä ruuat lähempänä puoli kolmea, ja lähdimme viipottamaan takaisin hotellille.

Kadut olivat autiot autioimmat ikinä, ja tuuli oli pölyttänyt kaiken tomun pois, oli helpompi hengittää. Kahden sadan metrin matkalla takaisin hotellille pysähdyimme juttelemaan Janicen ryhmäläisille. Taas sain selitellä Suomesta, mutta myös Pekingistä.

Myös kiinaa tuli taas käytettyä paljon, kun kantonilaiset väen vängällä halusivat minun sitäkin hieman puhuvan. Heidän oma mandariinikiinansa ei ollut mitään hyvää (koska Hong Kongissa opetellaan mandariinikiinaa vain kaksi vuotta ala-asteella). Pyysivät opettamaan muutaman sanan oikein ääntämistä mandariinikiinaksi, mikä oli minusta erittäin huvittavaa. Niinkin yksinkertainen sana kiinaksi kuin lehmä - "niu" 牛 oli heidän mielestään ratkiriemukas. On se vaan hieno juttu, että pystyy viihdyttämään kiinalaisia puhumalla kieliä.

Janicen hotellilla vietimme aikaa yöstä. Kello oli kolme. Tutustuin myös Janicen hyvään ystävään, Kareniin, ja puhuimme kolmistaan taas kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sain mys tuliaisia Hong Kongista. Itse annoin Janicelle muutaman kortin Suomesta (Tampereelta muutama), kartan+ esitteitä Tampereesta, Aarikan puisen modernimman kotienkelin, Muumisuklaata, Muumi-dvd:n sekä Marimekon lautasliinoja, koska tiesin Janicen olevan ruuanlaitto-ihmisiä. Janice oli aivan haltioissaan Aarikan puuenkelistä, sekä kortista, jossa oli talvisia maisemia Tampereelta. Hänkin olisi halunnut sinne, kunnes muistutin jälleen kuinka "kuolettavan kylmä" meillä on, ja miten ihmiset onkivat kalaa jäästä, jossa on reikä.

Avasin myös oman pakettini. Sain itse tuliaisina itse-koottavan pienoismallin kiinalaisesta talosta (sen saa myös itse maalata), erään katukyltti-postikortin, sekä pienen kungfu muistivihon (joita olen täällä keräillyt). Oli hienoja juttuja, mutta parasta oli tietenkin itse aika Janicen kanssa.

Kello oli melkein neljä yöllä ja Karen meni nukkumaan. Olin vieläkin Janicen hotellilla. Kiinalaiset ovat valokuvaushulluja. Jokaisesta asiasta pitää olla valokuva. Nyt Janicen iPhonessa on lähes viitisenkymmentä kuvaa, tietysti erilaisilla poseerauksilla, ja nk. hassuttelu-linssisovelluksella otettuja.

Sitten kello tuli viisi, ja päätin, että oli aika lähteä, Janice tarvisti unta, ainakin ne pari tuntia, herätys hänellä oli kuulemma seitsemältä. Lisäksi metroasema oli auennut hiljattain, joten eikun taksilla lähimmälle asemalla ja kotiin nukkumaan. Väsytti mutta oli sen arvoista, kun saavuin kuuden aikaa kotiin ja menin nukkumaan.

Heräsin jo kahdentoista aikaan. Päätin jättää kiinan tunnit väliin, kun oli mennyt niin myöhään. Siinä sitten kokkailuja, lisää pakkaamista sekä siivoamista. Ja päiväunet.

Päiväunet eivät kuitenkaan kestäneet kauaa, kun kämppikseni alkoivat tappelemaan. KOTITÖISTÄ. Kultturien välisestä kommunikointieroista johteun syntyi todella muikea väärinkäsitys, ja toinen uhosi, että haluutko turpaas. Ei ollut mikään kiva herätys, mutta en sitä huutoakaan jaksanut kuunnella, vaan menin auttamaan sovitteluissa.

Pojat olivat saaneet riidan aikaiseksi, kun kumpikaan ei ollut nähnyt toistensa siivoavan koskaan. Olin kuitenkin onneksi nähnyt molempien siivoavan, joten sanoin pojille, että te olette aina eri aikaan hereillä. Toinen siivoaa usein aamuisin ja toinen illalla. Minä taas siivoilin usein päivällä, kun ei ollut ketään kotona. Saivat jonkinnäköisen sovinnon tehtyä, mutta olivat silti vihaisia toisilleen. Menin takaisin unilleni.

Illemmalla oli vieläkin mahapuruja viimeöisestä hot pot- ruuasta, joten koitin syödä vähäsen ja juoda paljon. Kello läheni keskiyötä ja oli uusi vuosi. Epäilin oikeastaan onko niitä raketteja lainkaan, mitään ei kuulunut edes kun kello oli varttia vaille keskiyön. Pian se alkoi. Ilotulitteet paukkuivat jokapuolella, minä en nähnyt yhtäkään, ei ollut hajua missä on lähin ilotulitepaikka, pihoilla kun ei saisi ampua. Muuten ovat olleet arkipäivää, silloin tällöin paukkuneet milla pihoillakin. Kai sitten uutena vuotena oli pahempi kyttäys.

Ei tuntunut uudelta vuodelta. Kävelin pihakorttelin ympäri ja palasin asunnolleni. Menin nukkumaan, Se siitä uudesta vuodesta, tuli ja meni :)